Siellä missä tila ja ihmeteltävä ei lopu

Australia. Australia. Australia.... oi voivoivoi kun ei tiedä mistä sitä edes alottaisi. Aivan liian pitkään on mennyt edellisestä (tai siitä ainokaisesta) postauksesta jonka olen reissun päältä saanut aikaiseksi, mutta jos totta puhutaan, leirielämä ja bloggaaminen eivät omaksi pieneksi pettymyksekseni kuljekkaan aivan yhtä harmoonisessa sopusoinnussa mitä etukäteen olin kovasti ajatellut ja suunnittelut. Päässäni oli tämä hieno visio kirjoittaa kuulumisiani harvasen päivä, kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti jokaisen päivän, tai vähintäänkin jokaisen mielenkiintoisen kohteen tapahtumat, mutta sitten, jotakin tapahtui. Nimittäin kodittoman arki. Telttaelämä koitti viimein ensimmäisten helppojen hostellipäivien jälkeen, mikä kaikessa lyhykäisyydessään tarkoitti sitä, että sain sanoa heipat juoksevan veden ja sängyn lisäksi myös sähkölle, pistokkeille sekä internetille. Viimeiset vajaa kolme viikkoa olen ollut enemmän riippuvainen McDonaldsista mitä olisin koskaan usklatanut edes ajatella olevani, (enkä suinkaan vain koska olen jäänyt koukkuun uuteen suklaiseen Mcflurryyn jota kotosuomesta ei vielä saa), vaan tuon puljun (vaihtelevalla menestyksellä) toimivaan wi-fiin. Ja vaikka yksi harvoista lahjoistani onkin suoltaa paljon turhanpäiväistä tekstiä ja puhetta lyhyessäkin ajassa, edes minä en ole ollut kykenevä kirjoittamaan asianmukaisia ja tilanteen vaadittavia miniroomaaneja alle varttituntiin. Se että saan hädintuskin ilmoitettua kotiväelle että paahtoleipä-purkkipapu-dieetti on pitänyt minut jotakuinkin edelleenkin elävien kirjoissa, on jo saavutus itsessään. Voin siis todellakin todeta kurkottelleeni kuuseen tämän asian suhteen, ja kapsahdin katajaan, korkealta ja kovaa. Mutta tätä on elämä, tätä on Australia, ja näillä vinkeillä matka jatkuu.

No mitä se Asutralia on sitten oikeastaan ollut? Ei se ainakaan kylmäksi ole jättänyt, kirjaimellisesti. Eilen lämpötila kipusi vaivaiseen +45 asteeseen matkatessamme autolla kohti etelää Newcastleen, kun taas tänään lämmöt tippuivat sitten kolinalla "vaivaiseen" +23 asteeseen ukkosmyräkän myötä. Mutta ei parane valittaa, sillä nämä pari harmaata päivää ovat ensimmäiset pilvipäivät sitten sen kun astuin koneesta ulos.

Jossain vaiheessa reissua rannat alkaa muistuttamaan hvyinkin paljon toisiaan, ja vaikka niitä jaksaa pällistellä ja ihastella kyllästymiseen asti, jossain vaiheessa puhelimen muistista löytyviä rantakuvia on enää tietyn ajan jälkeen hankala sijoittaa kartalle.... missä oltiin ja mitä tehtiin. Kyseinen ranta kuitenkin Magnetic Islandilta, jossa vieteltiin päivä uiden sekä kansallispuistossa patikoiden.

Patikka helteessä, kuivassa maastossa ja alati nousevassa maastossa ei ollut ehkä se kaikkein helppoin, mutta maisemat mäeltä vaivan arvoiset! Ja ikimuistoisen tuosta patikasta teki se hetki, kun sain nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni koalan, aivan vilinä ja vapaana omassa elinympäristössään, eucalyptuspuussa köllien <3 

onneton kuvan laatu, mutta sillä se köllii!

Se mikä minuun on kuitenkin tehnyt suurimman vaikutuksen tämän reilun lyhyen kolmen viikon aikana on ehdottomasti juurikin luonto, ja sen runsaus. Sen rikkaus ja viherys. Elämä ja äänet. Kaikki se siritys, kujerrus, kiljuna ja kurnutus, sekä sen sävyt sademetsien syvän vihreästä ilmasssa lentävien papukaijojen upean värikkäisiin höyhenpeitteisiin, tai taivaanrannan upeaan auringonlaskuun. Luonto ei vaikene koskaan, ja yönä jos toisenakin olen joutunut poraamaan korvatulppia syvälle korvakäytäviin jotta luonnon yöllinen, korviahuumaava siritys ei valvottaisi minua yön pikku tunneille asti, ääniä teltassani kaikki aistit terässä kuunnellen. Kieltämättä on vaatinut pari unetonta yötä ja totuttelua etten aivan joka rasahdukseen enää tokene, tai oivaltaa, että kankaan toisella puolella iltapalaa etsiskelevä opossumi tai äkäinen hanhi, tai rypäs kenguruita jaksa välittää minusta yhtään sen enempää kuin mitä minunkaan kuuluisi välittää niistä. Jos missä niin täällä riittää lääntä kaikille, ja sopu sijaa antaa, ainakin noin yleensä. Kieltämättä kerran jos toisenkin olen joutunut päätäni raapien pohdiskelemaan missä kulkee kuitenkin raja. Kun leirintäalueen jokaisen vessan posliiniastiassa, toisinsanoen pytyssä, on asustellut nyrkkiäni suurempi konna, joka ei luovu valtakunnastaan vaikka kuinka viettäisit iltasi pyttyä huuhtoen (konnan pitkät sääret vain iloisesti virrassa vilkkuen), ei ole auttanut kuin ajatella että kokemus kai se on tämäkin, ja rukoilla ettei konna juuri niiden kriittisten 4,5 sekunnin aikana päätä poistua linnastaan. Olen oppinut arvostamaan kunnon sisävessaa taas aivan uudella tapaa.

Aamulla ei aina arvaa kenen vierestä sitä herää, leirielämän plussapuolia: koskaan ei tartte olla yksin ja aina on yhtä jännittävää ja mielenkiintosta! ;D 

Sitten on taas niitä hetkiä kun miettii "what is my life".... taivaalla lipuvat pilvet, lämmin tuuli ja palmupuun varjossa nauttittu lounas tuoreista hedelmistä koottuna. Niitä hetkiä jolloin tuntee suurta kiitollisuutta ja onnea että on mahdollisuus nähdä, kokea ja seikkailla!

Kotini on linnani, mun oma pieni Hilton :D 

Ihan vähän on vain jännittänyt automaattivaihteilla, vasemmanpuoleisessa liikenteessä, mutta ei paha :D Siinä missä meillä auton alle kolisee rusakot, täällä tielle hyppii kengurut, joten kovasti kannattaa välttää pimeällä ajoa! 

Ehkä jossain vaiheessa löydän paremmin aikaa ja energiaa kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti joka metsän ja kallion kielekkeen jolla on tullut käytyä pällisteltyä, mutta koska aika ja resurssit (ja energiat telttaelämän jäljiltä) ovat rajalliset, tyydyn vain pintapuoliseen referaattiin. Tällä hetkellä makaan jalat pystyssä Newcastlen lähiössä sijaitsevan varaamamme motellin vuoteella, tuntien suurinta onnen ja kiitollisuuden tunnetta sitten mies muistiin kaikkea asunnon/kämpän tuomia mukavuuksia  kohtaan. Vietettyäni viime yön vaihteeksi vuoksi autossa sateen suojassa paikallisen mäkkärin parkkipaikalla, sitä äkkiä huomaa olevansa hyvinkin onnellinen hyvinkin pienestä ja yksinkertaisista asioista, ja viiden päivän suihkuttoman pätkän jälkeen on mielenkiintoista havannoida kuinka paljon pitkä kuuma suhku ja puhdas pyyhe voivat vaikuttaa ihmislapsen mieleen. Maha on täynnä jäätelöä ja suklaamuffinia (kyllä, tämä on kaikkein luonnollisin vaihtoehto kaikelle sille purkkiruualle mitä on tullut vedettyä jo välistä kyllästymiseen asti), ja kummasti taas elämä hymyilee, näin sadepäivänäkin.

En tienny mitä odottaa Australialta, mutta jotenkin mut pääsi yllättämään se kuinka täynnä elämää tämä paikka on! Eläimiä ei löydy pelkästään kaupunkien ulkopuolelta, vaan myös kaupungit, erityisesti vähän pienemmät, on täynnä  elämää ja ääntä, erityisesti niitä lintuja. Kenguruja en odottanu näkevän niin "helposti" mitä niitä nyt oon nähny. Myös lapsuuden ajan haave toteutui kun pari päivää sitten aamukävelyllä rantabulevardilla ollessa yhtäkkiä vieressä uiskenteli delfiinejä!! Papukajoista jaksan innostua joka välissä, matelijoitakin tuntuu olevan paljon ja joka lähtöön. 

Gold Coast, näistä rannoista ja aalloista ei pahaa sanottavaa. 

Välillä vedetään keskellä aakeitalaakeita sokeriruokopletoja, välillä sellasia serppenttiniteitä keskellä vuoristoa ja sademetsää. Ei voi valittaa etteikö maisemat vaihtelis, ja vieläpä kuinka nopeasti, lyhyelläkin matkalla! Kaikkein mahtavinta on kuitenkin se tilan ja avaruuden määrä. Täällä yhdellä hevosella on laidunta sen verta mitä miellä samoihin tiluksiin laitetaan koko karjakko...

Doringo Falls

Maisemia Doringon kansallispuistosta, vanhasta sademetsästä jossa puut on satoja satoja vuosia vanhoja. Vaikka näitä puistoja on nyt tullu koluttua jo muutama, Doringo oli ehkä mun tähänastisin lemppari, tai vähintäänkin jaetulla sijalla Magnetic Islandin Forts walking kanssa, missä  bongasin koalan.

Auringonlaskut kaikkine sävyineen on ehkä kauneimpia mitä oon nähnyt, ja niitä ihastelee mielellään ainaa telttaa pystytellessä. Ja kun on viimein pimeää, tuntuu että avaruuskin täällä on suurempi, se tähtien määrä ja tuike on ihan mieletön!

Sademetsät, luonnonpuistot ja maaseudut jäävät nyt hetkeksi taka-alalle, kun tarkoituksena on siirtyä joulunpyhiksi hieman isommalle kirkolle, Sydneyyn. Teltassa en suostu jouluani viettämään, ja niinpä pyhät olisi tarkoitus vietellä varaamassamme yksityisasunnossa likellä Sydneyn keskustaa pyykäten, syöden ja vain ollen tekemättä yhtään mitään! Kieltämättä tämä tauko leirielämästä tulee enemmän kuin tarpeeseen, ja pelkkä ajatus pyykinpesukoneesta ja keittiöstä liesineen kaikkineen tuntuu kuin joltain joulun ihmeeltä! Eihän se joulu täällä miltään joululta tunnu, ja jo ajatus siitä etten ole viettämässä vuoden ihaninta juhlaa rakkaitten parissa kotona saa mielen hyvin äkkiä mustaksi. Mutta tänä vuonna luvassa on hieman toisenlainen joulu, mikä oli aivan tietoinen valinta, ja varmasti aivan kokemisen arvoinen ja arvokas sekin :)

Huomenna koittaa taas paluu leirielämää, joten nyt kiireesti nauttimaan peitosta ja tyynystä, lataamaan akkuja ja keräämään voimia taas hieman huonompia yöunia varten! Ihanaa joulun odotusta sinne kauas pohjolaan! Seuraavaan kertaan!

~ Laura 

Siellä missä on lämmintä, vihreää ja nihkeää.

Well G´day mates! Alkaa olemaan päivälleen viikko siitä kun kone monen tunnin matkaamisen, jännittämisen ja odottamisen jälkeen viimein laskeutui Cairsin lentokentälle, ja astuin jalallani Australian maaperälle mieli avoinna ja pää yhtä tyhjänä kuin maalaamaton kanvas. Australian suhteen minulla ei ole koskaan ole ollut sen suurempia odotuksia tai mielikuvia, vain sen verta mitä on Avara luonto sekä McLeodin tyttäret ovat minulle telkkarista syöttäneet. Tänne pääseminen itsessään meinasi aiheuttaa pientä verenpaineen nousua, kun kuukausia Balilla muhinut tulivuori päätti purkautua juurikin samana viikonloppuna kun minulla oli lennot varattuna Denpasarin kautta Cairsniin. Hikikarpalot ohimoilta valuan, 35 asteen kuumuudessa seurasin kun infotaululla lento toisensa perään peruuntui tuon tuhkapilven takia, ja olin jo varma että jään jumiin Balille. Ei sillä, voisi olla huonomminkin, mutta ei aivan ideaali tilanne kuienkaan. reilu 6 tunnin myöhästymisen jälkeen Jetstarini oääsi kuitenkin onnekseni viimein ilmaan,ja minä Australiaan. Seuraavana päivänä kuulin että koko Balin kenttä oli suljettum joten oma lentoni oli varmastikkin viimeisiä mitä sitlä kiitoradalta ilmaan päästettiin. Arpa tuurini on yleensä aivan onneton, mutta tällä kertaa minulla oli todella onnea matkassa!

Minä ja matkakaveri Simone, ensimmäinen kosketus Cairsiin ja sen rabtabulevardiin :) 

Ensimmäiset kolme päivää kuluivat Cairnsissa, ja päivät kuluivat uutta kulttuuria makustellessa, kansallispuistoja kolutessa, aurinkorasvaa lotratessa ja...no, syödessä, koska jännittävin osa  reissua on yleensä uuden kohteen ruoka-, ravintola-,ja markettitarjontaan tutustuminen. Hintataso on jotakuinkin sitä samaa mitä Suomessa, riippuen mitä ostaa, ehkä hieman edullisempi. Ainakin näin pohjoisessa. Mangojen suurkuluttajana olen tullut taivaaseen. Eivät hinnaltaan kaikkein halvimpia mitä olen syönyt, mutta huomattavasti maistuvampia mitä kotisuomessa, sekä edullisempia.

Jo seuraavana päivänä saimme vuokrattua menopelin tulevaksi setsemäksi viikoksi, jolla onkin sitten tarkoitus lasketella itärannikkoa pitkin aina Melbourneen asti. Ja aika hyvin tuota autonpenkkiä on tullut jo kulutettuakin. Cairnsissa suosikeiksi nousi kaupingin oma laguuni tekorantoineen ja suihkulähteineen (koska meressähän ei näin pohjoisessa voi/saa/uskalla/kannata uida meduusojen sekä krokotiilien takia....) sekä Kurandan kansallispuisto sademetsä vaelluksineen.

Laguuni Cairnsin satamassa, vesi ja ilma kuin linnun maitoa, jo ensimmäisestä illasta alkaen ajattelin että ei tämä aussila mitenkään pöllömpi paikka ole....

Lokkien lisäksi näitä ulkoilma barbequepisteitä puoleensa vetää myös  paikalliset perheet sekä yhdessä iltaa viettämään kerääntyneet reissaajat ja paikallisnuoret. Testattu pariin otteeseen, toimii kuin häkä! Istuu kuin nenä päähän tähän  muutoinkin leppoisaan kulttuuriin.

Kurandan Kansallispuisto on ehdottomasti kokemisen ja näkemisen arvoinen!

Puiston puut olivat ihan mielettömiä!!

Luonto Kurandan sademetsässä.

Cairsista matka jatkui hieman pohjoisempaan Port Douglasiin, jonne suunnattiin l
luonnon, ja erityisesti meren perässä. Rantoja on tullut viikon sisällä nähtyä miltein jo kyllästymiseen, mutta Cairns/port Douglas on tunnettu myös jostain aiavn muustakin. Kerta olin päättänyt noin muutoinkin matkata reilu 25 000 kilometriä pohjolasta tälle puolelle palloa, oli selvää että tulen ainakin kerran reissuni aikana käymään Suurella valliriutalla, kerta tänne asti oltiin tultu! Olin valmistautunut paljon suurempaan rahalliseen menetykseen, mutta maksamani 150 euroa ei tuntunut ollenkaan menetykseltä verrattuna päivän antiin. Wavelenght Reef Cruises-niminen ryhmä on keskittinyt pienempien ryhmien opastamiseen, ja joukko meribielogeja sukelsi sanssamme koko päivän, vieden meidät ja vajaa 30 muuta innokasta snorklaajaa kolmelle erille ulommalle riutalle. Maisevat koko päivän olivat mitä mieleenpainuvimpia, ja kaikkien kalojen ja korallien lisäksi onnistuin näkemään myäs merikilpikonnan sekä hain! Jokaisen saamani palovamman arvoinen reissu, once in a lifetime-kokemus varmasti! Valitettavasti kuvien anti ei märikien olosuhteiden vuoksi ole aivan sitä mitä luokkaa olisin toivonut, ja laiskuun astui ahneuden tielle kun aloin suunnittelemaan kuvien siirtoa GoProltani, jonka kanssa uiskelntein merenneitona kaikkien Nemojen ja Pärskyjen seassa. Mutta ehkä vielä joku päivä saan tännekin jonkun klipsin aikaiseksi ;)

Matkalla riutalle, ja maisemat ja keli oli mitä mahtavin koko päivän!

Simone meritähtenä :D 

Jo pelkkä ajatus siitä että olen käynyt unescon maailmanperintökohteessa, maailman suurimmalla ekosysteemillä sukeltelemassa on jo itsessään melko karvojanostattavaa! Aika huisia! 

Aika kuluu ja käyttämäni wi-fi hidastuu, joten on aika suunnata kohti petiä! Tämänhetkinen sijaintini on Townsville, tähänastisen reissun suurin ja vilkkain kaupinki kauniine rantoineen ja mäkisine katuineen. Täällä aikaa kulutetaan ainakin kaupunkia tutkaillen ja Magnetic Islandiin päiväretki tehden. Kahden telttassa ja autossa nukutun yön jälkeen yö hostellissa tuntuu kuin missäkin Hiltonissa majoittumiselta ja osaan arvostaa seinällistä vessaa ja juoksevaa  vettä taas aivan uudella tavalla. Tämän yön tulen varmasti nukkumaan kuin tukki, ja huomenna edessä on todennäköisesti hieman rennompi päivä jotta jaksaa taas koluta uusia metsiä ja saaria, sekä yöpyä meidän omassa Hiltonissa, eli 20 Dollaria maksaneessa teltassa (joka ei muuten ole vedenkestävä, testattu on.........). Haaveilin koko kesän telttailusta, mutta en vielä kesäkuussa olisi arvannut, että seuraava telttareissuni tulisi olemaan tähtien alla Australiassa, luonnon pitäessä korvia huumaavaa meteliä ja aaltojen kohistessa rantahietikolla. Australia on yllättänyt minut runsaudellaan, vihreydellään sekä luonnon/eläinten/lintujen kirjollaan, ja joka päivä sattuu eteen uusi papukaija, puu tai kukka, jota on pakko pysähtyä äimistelemään ja ihastelemaan, koska se on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain niin käsittämättömän kaunis, jotain ihan muuta mihin on tottunut. Kun puussa keikkuu oman kissan kokoisia lepakoita, ja kirkuvien lokkien sijaan taivaalla kaartelee pelikaaneja ja papukaijoja, on ehkä pakko todeta, että nyt ollaan aika kaukana kotoa.

Välillä ei tiedä mihin keskittyisi: mielettömiin kukkiin, niiiden seassa parveileviin papukaijoihin vai taivaalla lentäviin lepakoihin (tai flying fox on laji mistä tääläl puhutaan...)

Aamupalaseuraa tältä aamulta. Kauniita mutta järkyttävän pahaäänisiä kavereita.

Matka jatkuu kohti uusia saaria ja rantoja, kaupunkeja ja kokemuksia! Terveisiä ja halauksia täältä kaikille! <3 

~Laura 

Siellä missä kaamos lannistaa

Minä tulen pohjoisesta. 

No, tässä vaiheessa kaikki Oulua ylempää nousevat pöyristyneinä jakkaroiltaan ja tuomitsevat kirjoittamaani! Tuo likka mistään pohjoisesta ole! Tule sinä tänne missä vielä juhannuksenakin luodaan lunta grillikodan ympäriltä ja sydäntalvella valoa keskipäivään tuo vain himmeä tuikku pirtin pöydällä! Pohjoinen on siellä missä revontulet räiskyy taivaalla ja jänkhällä hiljaisuuden rikkoo ainoastaan poromiesten murahtelut, sekä tietysti etelästä chartereilla virtaavien turistien riemunsekaiset kiljahdukset! Kirkkonummelta asiaa tarkastellessa voidaan taas hyvinkin olla asiasta sitä mieltä että jep, Lapissa ollaan. 

Olen samaa mieltä pohjoisen väen kanssa. Kotikaupunkini Oulu on hyvinkin keskellä Suomea, enkä miellä itseäni missään muodossa pohjoisen asukiksi. Minulle pohjoinen alkaa tasan silloin kun vanhaa Nelostietä ajallessa Rovaniemen suuntaan katuvalot lakkaavat olemasta jossain Tervolan tuollapuolen. Silloin ollaan pohjoisessa, ei yhtään aikaisemmin. 

Se tunne kun mielessäsi olet jäänyt jumimaan johonkin heinä-elokuun tunnelmiin, ja sinnillä uskotellut että kesää on vielä jäljellä, ja yks-kaks-yllättäen sälekaihtimien takaa paljastuukin ei-niin kesäinen maisema....

Itse tarkoitin asiaa tuollain hieman globaalimmassa mittakaavassa tarkasteltuna. Vuosien kokemus on osoittanut minulle sen, että jos jotain maailmalla Suomesta tiedetään, niin ainakin se, että se on pohjoisessa. Jopa matkatessani filippiiniläisen riksayrittäjän kyydissä paikallisen maanviljelijän ja tämän pesueen kanssa jossain siellä missä kentät puhelimesta ovat hävinneet jo hyvän aikaa sitten, saan yllätyksekseni kuulla nuo samat tutut kommentit: Finland? Very cold very cold. Voin valehtelematta kertoa, melkoisen kattavaan otantaani nojaten, että jos jotain tästä kansasta tiedetään, niin todellakim se, että asumme siellä jossain kaukana syrjässä, pimeässä ja kylmässä. Joskus kuulumme jopa osaksi Venäjää, emmekä suinkaan Eurooppaa. Mutta juttelinpa sitten kenen tahansa hyvänsä, oli kanssamatkaajani kotoisin sitten Ranskasta, Kanadasta, Briteistä tahi Argentiinasta, Aasiasta tai Indonesiasta puhumattakaan, ei maantiede tunnu olevan kaikille aina se kaikkein vahvin laji. Ei sillä, jos joku pyytää minua sijoittamaan maailman kartalle Turkmenistania, Tadzikistania tai Uzbekistania, puhumattakaan niiden viidenneksi suurimmista kaupungeista..... let's call it even, shall we? Mutta suomalaiselle luonteelle hyvinkin tuttu periksiantamattomuus ei anna piiruakaan myöten, ja siinä hetken epätoivoisena  maailman karttaa  käsillä ilmaan huitoen ja piirtäen, onkin aika kaivaa esille puhelimen applikaatio MAPS ME. Kun siinä karttaa rullatessa yhä ylemmäs ja ylemmäs kohti maailman laitaa, samaa tahtia valuu seuralaisen leuka alemmas ja alemmas. "Woooow!! I knew you come from north, but THAT north?!" Tätä seuraa aina yleensä sama kaavamainen keskustelu kaiken maailman vääristyneistä käsitteistä ikiroudasta cityporoihin.

Siispä väittämääni nyt hieman perusteltuani, uskallan yksinoikeudella ja ylpeydellä todeta uudelleen: minä tulen pohjoisesta.

Rantaviivaa viime uinti reissulta. Ei kuitenkaan aivan lähiärveltä, vaan Boholista, Filippiineiltä.

Mutta siltikin ajatukseni karkailevat ja mieleni syyhyää useammin kuin kerran vuodessa  kuukaudessa viikossa kaukomaille. Eikä pelkästään karkuun sitä pimeää ja loskaista aikaa, tai niitä kevään kuukausia kun auringonvalo saa sarveiskalvot palamaan päässäni, vaan ihan toistuvasti: kesä "kuumalla" tai nuotaskeleillä. Joskus olen miettinyt että olenko kenties syntynyt väärään paikkaan... Auringon valo on minulle aivan vastaavassa asemassa mitä  Battery seiskaluokkalaiselle teinipojalle (välttämätön ja antaa kunnon pärinät!) ja minulle "lämmin" on vasta silloin, kun mittari kerran kesässä kipuaa sinne +27 asteen tietämille, ja tarkenen paljastaa kalkinvalkeat käsivarteni (ja häikäistä kaikki ympärillä olevat kanssakulkijat. Tästäkin asiasta saa muutoin keskustella ehkä vain joka ikisen reissukaverin kanssa, ja vitsien ja pilkan virta on..... loputon. Mutta kaikkeen tottuu).

Mutta ei, kyllä minun kotini ja juureni ovat täällä, näin olen todennut jo aika päiviä sitten. Mutta minulle matkustaminen, näkeminen ja kokeminen,  aurinko ja sen lämpö, kulttuurit ja niiden kansat (ja ruoka!!) ovat minun elämäni suola. Tunnen itseni sitä elävämmäksi mitä voimakkammin kerosiini tuoksuu ilmassa, tai mitä tiiviimmin rinkka painaa harteitani suunnistaessani aivan uuden ja vieraan metropolin sykkeessä metrokartastoa tutkaillen. Rakastan suurten kaupinkien sykettä, niiden valojen loputonta virtaa, katujen ja kauppojen vilinää, tuoksuja ja makuja...lähestulkoon kaikkea sitä mitä kaupungilla on vain tarjota. Aivan samoihin atmosfääreihin en pääse kipuamaan lenkkeillessäni lokakuisessa räntäsateessa synnyinkuntani valaisemattomia lenkkipolkuja. Mutta elämä on valintoja täynnä, ja siitä tästäkin tällä kertaa on kyse.

Jouluostoksilla Time Squarella. Sinne jäi myös pala sydäntä, ja takaisin on joku päivä vielä päästävä...

Olen ollut onnekas, ja saanut reissata aina siitä lähtien kun olen vielä kulkenut vaipoissa. 18 vuotiaana ostin vuorostani  ensimmäisen rinkkani, ja suuntasin lapsuuden ystäväni kanssa espanjan auringon alle Santiagoon vaeltamaan. Ja siitä kai se sitten varmasti kaikki alkoi.... oivallus siitä, mitä se reissaaminen todelliuudessa voi olla. Se ei ole vain valmiiksi räätälöityjä pakettimatkoja, tilausbusseja lentokenttien ovien suussa, matkaoppaita, veneretkiä tai valkoisia hotellipyyhkeitä allastuoleilla. Jokaisesta matkastani olen kiitollinen, ja kaikki kokemani reissut ovat arvossa arvaamattomassa. Mutta ehkä tuolloin oivalsin, millainen matkaaja minä olen, mikä saa minut kihisemään onnesta ja jännityksestä kun varaamani lentoliput viimein kilahtavat sähköpostiini. Vaatii monesti moninkerroin enemmän vaivaa, aikaa, suunnittelua ja varauksia (tai näin voisi olettaa...kyllä New Yorkiinkin saa lennot ostettua yhdellä napin painakusella puoli neljän aikaan aamuyöstä, heräten vasta seuraavana aamuna miettimään että hetkonen.... true story. Myönnettäköön,että tässä nyt asiasta kirjoitellessani tulin havahtuneeksi siihen tosiseikkaan, että tämä tällainen "heittäytyimisen malli" on kylläkin jo nykyinen melko yleinen matkani "suunnittelemisen ja varaamiseni"-muoto.... Sinne minne vain sillä hetkellä mieli halajaa, tai Skyscanner suosittelee....).

Vuosien kuluessa, ja tätä metodia noudattaen, on tullut reissattua aina vähän siellä sun täällä, aina yksin. Miksikään vilkkuuvälkkyy ammattimatkaajaksi en itseäni todellakaan luonnehtisi, eikä tarkoituksenani ole koskaan ollutkaan kahlata vähintään 174 valtiota ennen eläkeikää. Mutta että jonkin verran. Ja siltikin aivan liian vähän. Ja jano nähdä vieläkin enemmän tuntuu vain kasvavan sen myötä, mitä enemmän dollareita olen upottanut tähän harrastukseen.  Viime kevään talvehdin Filippiineillä ja Japanissa, ja palasin sitten muuttolintujen matkassa juhannukseksi kotisuomeen "kesää" viettämään. Se mikään kesä ollut! Juhannuksena vielä pitkiä kalsareita jalkoihin kiskoessani jo kevään aikana päässäni hautonut ajatus sitten viimein varmistui, ja tein päätöksen: jos minulla vain suinkin on siihen mahdollisuus, budjetti antaa myöten ja asiat jotakuinkin kaikinpuolin suopeat, planeetat kohdillaan ja tuuli myötä, mitä minä tänne jään väkisin talveksi pimeyttä valittamaan! Elämä on valintoja täynnä. Toki tuohon elämään kuuluu myös velvollisuuksia, ja aina ei voi tai ole mahdollisuutta painaa sinne missä pajujen sijaan tuulessa heiluu palmut, mutta liian monesti olen todennut ihmisillä olevan taipumusta myös jäädä tuleen makamaan, sekä takertua siihen tuttuun ja turvalliseen. Ja juurikin tämmöisenä vastuuttomana, lainattomana, ja nyt jo asunnottomanakin 28-vuotiaana vapaana sinkkunaisena, mihipä sitä muuhun rahansa, aikansa tai energiansa käyttäisi kuin itseensä, ja omaan rakkaaseen harrastukseen. Toiselle onni on omistusasunto, uusi volvo tallissa tai eteneminen uralla sekä sen mukanaan tuoma vastuu... minulle vuorostaan nuo asiat ovat olleet aina hieman toissijaisia, ja siksipä katoksessani ei ole koskaan komeillut mitään Tunturia kummempaa.

Meanwhile in osaka....

Mutta takaisin tähän hetkeen. Pitkän (eli lyhyen ja hätäisen) harkinnan, sekä yhden hyvinkin v-mäisen työvuoron päätteksi koin taas tarpeekseni lähteä harkitsemaan elämälleni uutta suuntaa. Tai siis seikkailua. Jossain vaiheessa alku vuotta pyörittelin vielä ajatusta paluusta uudelleen koulun penkille, tai muutoin hakeutumista uusille urapoluille. Jotain uutta, virkistävää ja järkevää. Sitten tapahtui taas se jokin; viikot kotiinpaluun jälkeen kuluivat, ja päässäni olleet hienot visiot ja suunnitelmat hämärtyivät, ja ykskaks, siinä missä nettiselaimen välilehdillä olisi komeillut rivi eri oppilaitosten koulutustarjonnasta, houmasinkin kuluttavani aikani selailemalla lentotarjouksia ja matkakertomuksia. Ja suuntahan sieltä lopulta löytyikin: nimittäin yhdensuuntainen lentolippu Singaporen kautta työviisumi kourassa Australiaan.

Myönnettäköön, ei aivan se alkuperäinen suunnitelma, eikä välttämättä se toinenkaan. Mutta elämä tapahtui, mahdollisuuksia avautui ja päätin tarttua tilaisuuteen. Siispä enää viikko aikaa, ja edessäni olisi lähtö aivan uudenlaiseen seikkailuun jonka luonne ja pituus määräytyy sitä mukaa kun seikkailu etenee!

Siispä pidemmittä puheitta, tervetuloa mukaan seikkailuun! Siellä missä-blogini tarjoaa sinulle mahdollisuuden seurata minua tämänkertaiselle matkalleni pallon toiselle laidalle, tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä minne tämänkertainen seikkailuni minut kuljettaa (sekä hajottaa teidät tänne kotisuomen pakkasiin samalla kun minä sivelen aloe veraa palaneelle nahalleni). Vaihtelevalla menestyksellä pyrin kertomaan liikkeistäni ja kokemuksistani aina kun kynnelle kykenen (eli wi-fi minut tavoittaa), jakamaan kuvia ja kertomuksia, sekä vuodattamaan ajatuksia ja tuntemuksia matkan eri vaiheilta.

Bon Voyage!