Siellä missä tila ja ihmeteltävä ei lopu

Australia. Australia. Australia.... oi voivoivoi kun ei tiedä mistä sitä edes alottaisi. Aivan liian pitkään on mennyt edellisestä (tai siitä ainokaisesta) postauksesta jonka olen reissun päältä saanut aikaiseksi, mutta jos totta puhutaan, leirielämä ja bloggaaminen eivät omaksi pieneksi pettymyksekseni kuljekkaan aivan yhtä harmoonisessa sopusoinnussa mitä etukäteen olin kovasti ajatellut ja suunnittelut. Päässäni oli tämä hieno visio kirjoittaa kuulumisiani harvasen päivä, kirjoittaa hyvinkin yksityiskohtaisesti jokaisen päivän, tai vähintäänkin jokaisen mielenkiintoisen kohteen tapahtumat, mutta sitten, jotakin tapahtui. Nimittäin kodittoman arki. Telttaelämä koitti viimein ensimmäisten helppojen hostellipäivien jälkeen, mikä kaikessa lyhykäisyydessään tarkoitti sitä, että sain sanoa heipat juoksevan veden ja sängyn lisäksi myös sähkölle, pistokkeille sekä internetille. Viimeiset vajaa kolme viikkoa olen ollut enemmän riippuvainen McDonaldsista mitä olisin koskaan usklatanut edes ajatella olevani, (enkä suinkaan vain koska olen jäänyt koukkuun uuteen suklaiseen Mcflurryyn jota kotosuomesta ei vielä saa), vaan tuon puljun (vaihtelevalla menestyksellä) toimivaan wi-fiin. Ja vaikka yksi harvoista lahjoistani onkin suoltaa paljon turhanpäiväistä tekstiä ja puhetta lyhyessäkin ajassa, edes minä en ole ollut kykenevä kirjoittamaan asianmukaisia ja tilanteen vaadittavia miniroomaaneja alle varttituntiin. Se että saan hädintuskin ilmoitettua kotiväelle että paahtoleipä-purkkipapu-dieetti on pitänyt minut jotakuinkin edelleenkin elävien kirjoissa, on jo saavutus itsessään. Voin siis todellakin todeta kurkottelleeni kuuseen tämän asian suhteen, ja kapsahdin katajaan, korkealta ja kovaa. Mutta tätä on elämä, tätä on Australia, ja näillä vinkeillä matka jatkuu.

No mitä se Asutralia on sitten oikeastaan ollut? Ei se ainakaan kylmäksi ole jättänyt, kirjaimellisesti. Eilen lämpötila kipusi vaivaiseen +45 asteeseen matkatessamme autolla kohti etelää Newcastleen, kun taas tänään lämmöt tippuivat sitten kolinalla "vaivaiseen" +23 asteeseen ukkosmyräkän myötä. Mutta ei parane valittaa, sillä nämä pari harmaata päivää ovat ensimmäiset pilvipäivät sitten sen kun astuin koneesta ulos.

Jossain vaiheessa reissua rannat alkaa muistuttamaan hvyinkin paljon toisiaan, ja vaikka niitä jaksaa pällistellä ja ihastella kyllästymiseen asti, jossain vaiheessa puhelimen muistista löytyviä rantakuvia on enää tietyn ajan jälkeen hankala sijoittaa kartalle.... missä oltiin ja mitä tehtiin. Kyseinen ranta kuitenkin Magnetic Islandilta, jossa vieteltiin päivä uiden sekä kansallispuistossa patikoiden.

Patikka helteessä, kuivassa maastossa ja alati nousevassa maastossa ei ollut ehkä se kaikkein helppoin, mutta maisemat mäeltä vaivan arvoiset! Ja ikimuistoisen tuosta patikasta teki se hetki, kun sain nähdä ensimmäistä kertaa elämässäni koalan, aivan vilinä ja vapaana omassa elinympäristössään, eucalyptuspuussa köllien <3 

onneton kuvan laatu, mutta sillä se köllii!

Se mikä minuun on kuitenkin tehnyt suurimman vaikutuksen tämän reilun lyhyen kolmen viikon aikana on ehdottomasti juurikin luonto, ja sen runsaus. Sen rikkaus ja viherys. Elämä ja äänet. Kaikki se siritys, kujerrus, kiljuna ja kurnutus, sekä sen sävyt sademetsien syvän vihreästä ilmasssa lentävien papukaijojen upean värikkäisiin höyhenpeitteisiin, tai taivaanrannan upeaan auringonlaskuun. Luonto ei vaikene koskaan, ja yönä jos toisenakin olen joutunut poraamaan korvatulppia syvälle korvakäytäviin jotta luonnon yöllinen, korviahuumaava siritys ei valvottaisi minua yön pikku tunneille asti, ääniä teltassani kaikki aistit terässä kuunnellen. Kieltämättä on vaatinut pari unetonta yötä ja totuttelua etten aivan joka rasahdukseen enää tokene, tai oivaltaa, että kankaan toisella puolella iltapalaa etsiskelevä opossumi tai äkäinen hanhi, tai rypäs kenguruita jaksa välittää minusta yhtään sen enempää kuin mitä minunkaan kuuluisi välittää niistä. Jos missä niin täällä riittää lääntä kaikille, ja sopu sijaa antaa, ainakin noin yleensä. Kieltämättä kerran jos toisenkin olen joutunut päätäni raapien pohdiskelemaan missä kulkee kuitenkin raja. Kun leirintäalueen jokaisen vessan posliiniastiassa, toisinsanoen pytyssä, on asustellut nyrkkiäni suurempi konna, joka ei luovu valtakunnastaan vaikka kuinka viettäisit iltasi pyttyä huuhtoen (konnan pitkät sääret vain iloisesti virrassa vilkkuen), ei ole auttanut kuin ajatella että kokemus kai se on tämäkin, ja rukoilla ettei konna juuri niiden kriittisten 4,5 sekunnin aikana päätä poistua linnastaan. Olen oppinut arvostamaan kunnon sisävessaa taas aivan uudella tapaa.

Aamulla ei aina arvaa kenen vierestä sitä herää, leirielämän plussapuolia: koskaan ei tartte olla yksin ja aina on yhtä jännittävää ja mielenkiintosta! ;D 

Sitten on taas niitä hetkiä kun miettii "what is my life".... taivaalla lipuvat pilvet, lämmin tuuli ja palmupuun varjossa nauttittu lounas tuoreista hedelmistä koottuna. Niitä hetkiä jolloin tuntee suurta kiitollisuutta ja onnea että on mahdollisuus nähdä, kokea ja seikkailla!

Kotini on linnani, mun oma pieni Hilton :D 

Ihan vähän on vain jännittänyt automaattivaihteilla, vasemmanpuoleisessa liikenteessä, mutta ei paha :D Siinä missä meillä auton alle kolisee rusakot, täällä tielle hyppii kengurut, joten kovasti kannattaa välttää pimeällä ajoa! 

Ehkä jossain vaiheessa löydän paremmin aikaa ja energiaa kertoa hyvinkin yksityiskohtaisesti joka metsän ja kallion kielekkeen jolla on tullut käytyä pällisteltyä, mutta koska aika ja resurssit (ja energiat telttaelämän jäljiltä) ovat rajalliset, tyydyn vain pintapuoliseen referaattiin. Tällä hetkellä makaan jalat pystyssä Newcastlen lähiössä sijaitsevan varaamamme motellin vuoteella, tuntien suurinta onnen ja kiitollisuuden tunnetta sitten mies muistiin kaikkea asunnon/kämpän tuomia mukavuuksia  kohtaan. Vietettyäni viime yön vaihteeksi vuoksi autossa sateen suojassa paikallisen mäkkärin parkkipaikalla, sitä äkkiä huomaa olevansa hyvinkin onnellinen hyvinkin pienestä ja yksinkertaisista asioista, ja viiden päivän suihkuttoman pätkän jälkeen on mielenkiintoista havannoida kuinka paljon pitkä kuuma suhku ja puhdas pyyhe voivat vaikuttaa ihmislapsen mieleen. Maha on täynnä jäätelöä ja suklaamuffinia (kyllä, tämä on kaikkein luonnollisin vaihtoehto kaikelle sille purkkiruualle mitä on tullut vedettyä jo välistä kyllästymiseen asti), ja kummasti taas elämä hymyilee, näin sadepäivänäkin.

En tienny mitä odottaa Australialta, mutta jotenkin mut pääsi yllättämään se kuinka täynnä elämää tämä paikka on! Eläimiä ei löydy pelkästään kaupunkien ulkopuolelta, vaan myös kaupungit, erityisesti vähän pienemmät, on täynnä  elämää ja ääntä, erityisesti niitä lintuja. Kenguruja en odottanu näkevän niin "helposti" mitä niitä nyt oon nähny. Myös lapsuuden ajan haave toteutui kun pari päivää sitten aamukävelyllä rantabulevardilla ollessa yhtäkkiä vieressä uiskenteli delfiinejä!! Papukajoista jaksan innostua joka välissä, matelijoitakin tuntuu olevan paljon ja joka lähtöön. 

Gold Coast, näistä rannoista ja aalloista ei pahaa sanottavaa. 

Välillä vedetään keskellä aakeitalaakeita sokeriruokopletoja, välillä sellasia serppenttiniteitä keskellä vuoristoa ja sademetsää. Ei voi valittaa etteikö maisemat vaihtelis, ja vieläpä kuinka nopeasti, lyhyelläkin matkalla! Kaikkein mahtavinta on kuitenkin se tilan ja avaruuden määrä. Täällä yhdellä hevosella on laidunta sen verta mitä miellä samoihin tiluksiin laitetaan koko karjakko...

Doringo Falls

Maisemia Doringon kansallispuistosta, vanhasta sademetsästä jossa puut on satoja satoja vuosia vanhoja. Vaikka näitä puistoja on nyt tullu koluttua jo muutama, Doringo oli ehkä mun tähänastisin lemppari, tai vähintäänkin jaetulla sijalla Magnetic Islandin Forts walking kanssa, missä  bongasin koalan.

Auringonlaskut kaikkine sävyineen on ehkä kauneimpia mitä oon nähnyt, ja niitä ihastelee mielellään ainaa telttaa pystytellessä. Ja kun on viimein pimeää, tuntuu että avaruuskin täällä on suurempi, se tähtien määrä ja tuike on ihan mieletön!

Sademetsät, luonnonpuistot ja maaseudut jäävät nyt hetkeksi taka-alalle, kun tarkoituksena on siirtyä joulunpyhiksi hieman isommalle kirkolle, Sydneyyn. Teltassa en suostu jouluani viettämään, ja niinpä pyhät olisi tarkoitus vietellä varaamassamme yksityisasunnossa likellä Sydneyn keskustaa pyykäten, syöden ja vain ollen tekemättä yhtään mitään! Kieltämättä tämä tauko leirielämästä tulee enemmän kuin tarpeeseen, ja pelkkä ajatus pyykinpesukoneesta ja keittiöstä liesineen kaikkineen tuntuu kuin joltain joulun ihmeeltä! Eihän se joulu täällä miltään joululta tunnu, ja jo ajatus siitä etten ole viettämässä vuoden ihaninta juhlaa rakkaitten parissa kotona saa mielen hyvin äkkiä mustaksi. Mutta tänä vuonna luvassa on hieman toisenlainen joulu, mikä oli aivan tietoinen valinta, ja varmasti aivan kokemisen arvoinen ja arvokas sekin :)

Huomenna koittaa taas paluu leirielämää, joten nyt kiireesti nauttimaan peitosta ja tyynystä, lataamaan akkuja ja keräämään voimia taas hieman huonompia yöunia varten! Ihanaa joulun odotusta sinne kauas pohjolaan! Seuraavaan kertaan!

~ Laura